Ilmastopolitiikka on kehitetty vastakeinoksi ilmastonmuutosta vastaan ja keksimään keinoja, jolla yhteiskunnat voivat sopeutua lämpenevään ja muuttuvaan ilmastoon. Ilmastopolitiikkaa käsitteenä alettiin käyttää vasta 1970-luvulla, jolloin aiheesta järjestettiin ensimmäiset konferenssit. Keskustelu jatkui nihkeästi 80-luvulle asti, joka näki myös ensimmäiset poliittiset avaukset ilmastonmuutoksen estämiseen.
Ilmastonmuutoksesta ja ilmastopolitiikasta alettiin puhua tosissaan vasta vuonna 1992 Rio de Janeiron YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssissa. Tuolloin kansainväliset yhteisöt sopivat keskenään ympäristösopimuksia, joista tärkein oli YK:n ilmastosopimus. Vuonna 2005 sitä täydennettiin Kioton pöytäkirjalla.
Ilmastonmuutos esiteltiin näkyvästi ensimmäisen kerran Geneven ilmastokonferenssissa vuonna 1979. Tuolloin YK:n ympäristöohjelma UNEP:in ja ilmatieteellinen järjestö WMO:n järjestämässä konferenssissa esiteltiin todisteita ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden arvon noususta ja ihmisen vaikutuksesta kasvihuoneilmiön voimistumisessa.
Vasta vuonna 1992 solmittu YK:n ilmastosopimus sisälsi maita sitovia toimia kasvihuonekaasujen määrän vakiinnuttamiseen sellaiselle tasolle, että ihmiskunta ei enää uhkaisi ilmastoa. Toimet piti tapahtua sellaisella aikavälillä, että ekosysteemit sopeutuisivat ilmastossa tapahtuviin muutoksiin, ruoantuotanto ei vaarantuisi ja talous kehittyisi kestävästi.
Politiikan keinot ilmastopolitiikassa
Ilmastonmuutos ei tarkoita pelkästään lämpenevää maapalloa, vaan samalla se synnyttää yhteiskunnallisia ongelmia. Poliittiset tahot ovat joutuneet ratkaisemaan ja miettimään ilmastonmuutoksista johtuvia riskejä, millä aikataululla päästöjä vähennetään, minkälaisia ohjauskeinoja ja teknologiaa käytetään, miten paljon ilmastonmuutosta torjutaan, miten paljon sopeudutaan sekä miten asioista päätetään. Näiden asioiden vastaukset muodostavat jokaisen maan ilmastopolitiikan tai toiselta nimeltään ilmastonmuutosta koskevan päätöksenteon. Kansainväliseen ilmastopolitiikkaan vaikuttaa eniten YK:n ilmastosopimus, johon jokainen yhteisö on tehnyt omia lisäyksiään tai olleet riippumattomia siitä kuten Yhdysvallat.
Ilmastonmuutoksen torjumisessa yhden maan suoritus ei riitä, sillä kyseessä on globaali ilmiö. Ilmastopolitiikka on täten kansainvälinen kysymys, sillä sen seuraukset jakautuvat globaalisti satojen vuosien ajaksi. Täten neuvotteluissa pyritään löytämään aina ratkaisu, jota noudattaen jokaisen valtion tulisi yrittää vähentää päästöjään.
Valitettavan usein poliittiset keinot jäävät vähäisiksi yhteiskuntien ja päästöjen tuottajien intressien ristiriitojen takia. Tekniset keinot ovat valmiina, mutta niitä käytetään vähäisesti johtuen päästöntuottajien vähäisistä kannustimista. Monissa maissa päästöntuottajat on jätetty yksin vastaamaan tekniikan hankinnasta ja käytöstä.
Polttoaine- ja energiaverotus
Poliittisia ohjauskeinoja on monia, mutta niistä tehokkain on energiantuotannon ja polttoaineen käytön verotus. Se on samalla todistetusti vaikuttava tapa vähentää päästöjä, kunhan tiedetään, kuinka paljon energiantuotantoon liittyy haittoja. Tällöin fossiilisille polttoaineille on viisainta asettaa niiden haittoja vastaava vero, jotta niiden käyttö vastaisi yhteiskunnallisia päästötavoitteita. Samalla energiankuluttajille annetaan kaksi vaihtoehtoa: he voivat ostaa tarvitsemansa määrän energiaa päästöttömistä energialähteistä hieman korkeammalla hinnalla tai he voivat vähentää sen kulutusta. Kokonaisverotusta voidaan tasapainottaa alentamalla muuta verotusta.
Verotuksen suurin ongelma on sen oikean suuruuden arviointi. Kasvihuonepäästöjen tuottamaa kokonaishaittaa yhtä hiilidioksiditonnia kohtaan on erittäin vaikea arvioida yhdessä maassa. Ilmastonmuutos toteutuu pitkällä aikavälillä, ja siihen vaikuttaa jokaisen maan toimet, joiden tarkkoja vaikutuksia ei pystytä tilastoimaan. Arvioinnin vaikeuden takia myös verotus voi epäonnistua, ja tällöin päästöjä voi syntyä normaalia enemmän. Liikenteessä ja energiantuotannossa verotusta voidaan käyttää erilaisiin polttoaineisiin, mutta sitä käytetään erittäin vähän. Laiva- ja lentoliikenteen polttoaineet ovat käytännössä verovapaita.
Päästökauppa
Päästökaupalla pyritään tehokkaasti vähentämään yhteiskunnan päästöjä. Päästökaupoissa ensin päätetään, kuinka paljon päästöjä voidaan tuottaa yhden vuoden aikana, ja tämän jälkeen ne jaetaan tai huutokaupataan osallistujille. He voivat keskenään myydä tai ostaa päästöoikeuksia. EU:n päästökauppoihin osallistuvat päästöjä tuottavat laitokset ja Kioton pöytäkirjan päästökaupassa siihen osallistuvat valtiot. Verotuksen tavoin päästökauppa on taloudellisesti kustannustehokas tapa rajoittaa haitallisten päästöjen pääsyä ilmakehään. Vuosittain jaettavaa kokonaismäärää vähennetään, jolloin maiden energian tuottajat ovat pakotettuja vähentämään päästöjään.
Euroopan suurimmat päästöt tehdään energiantuotannossa, joten päästökaupat vaikuttavat suoraan energian hintaan. Päästöoikeuden hinta nostattaa esimerkiksi sähkön tuotantoon käytettävän hiili- ja kaasuvoiman kustannuksia, joten niiden käyttäminen ei ole enää kannattavaa. Toisaalta päästöttömistä energianlähteistä kuten vedestä ja ydinenergiasta tuotetusta energiasta ei tarvitse maksaa hiilidioksidipäästöistä, joten ne saavat kilpailuetua.
Euroopassa ei ole vielä tarvittavaa määrää päästöttömiä energiantuottajia. Vaadittavien muutosten tekeminen vie aikaa, joten lyhyellä aikavälillä energian hinta nousee. Tulevaisuudessa päästöttömiä energianlähteitä pyritään hyödyntämään enemmän, ja tällöin sähkönhinta laskee.
Syöttötariffit ja ostovelvoitteet
Ilmastopolitiikan toteutus voidaan suunnata myös yhdelle sektorille. Tällöin puhutaan ostovelvoitteista ja syöttötariffeista. Erityisesti uusiutuvan energian tuotannon edistäminen edistää ilmastopolitiikkaa, joten energialaitoksille on asetettu ostovelvoite hankkia tietty määrä tarvittavasta energiamäärästä uusiutuvista energianlähteistä. Syöttötariffi on taasen energian tuottajalle tuottamastaan energiasta saama, valtion takaama takuuhinta. Se voi olla kiinteä tai tietty prosenttiosuus markkinaosuuden päälle. Käytäntö on lisännyt räjähdysmäisesti uusiutuvan energian käyttöä Euroopassa, ja sitä pidetään erittäin onnistuneena. Lisäksi ne ovat poliittisesti helpompia toteuttaa kuin päästökauppa.
Tuet ja muu lainsäädäntö
Valtio voi tukea päästövähennyksiä suoraan maksamalla uusiutuvan energiantuotannon investoinnista tietyn määrän. Tuet voivat olla myös esimerkiksi toimintatukia kuten sähköveron palautuksia. Lisäksi toimiva joukkoliikenne vähentää tehokkaasti yksityisautoilua, joka on merkittävä saastuttaja. Normeilla voidaan määritellä laitteiden tai rakennusten energiankulutus, ja tällä tavoin vähentää paljon energiaa kuluttavien tuotteiden osuus markkinoilta. Teollisuudenalan kanssa voidaan sopia vapaaehtoisia ilmastosopimuksia, joihin kirjataan päästötavoitteita. Kokonaisvaltaisella energiasuunnittelulla pyritään arvioimaan hankkeiden ja niiden kulujen takaisinmaksuaikaa, joka on esimerkiksi energiantuotannossa 30 vuotta.